Naapurit, nuo inhottavat tai mukavat, itsestä riippumattomat, melko usein ja lähes aina.

Itselläni näinä kotiäitivuosina naapurit ovat saaneet uutta merkitystä. Joinakin päivinä naapurin tervehdys voi olla ainoa sosiaalinen kanssakäyminen aikuisen taholta. Kuluneena kesänä, useammin tuli istuttua naapurin mummon kanssa pihapenkillä, kuin lähdettyä oman ikäistensä seuraan. Osittain väsymystä ja osittain tietoisesti. Hienoa on ollut huomata kun oma lapsi nauttii vanhusten seurasta. Ja tykkää niin paljon, että pyytää päästä kylään.

Miksi heidän pitäisi olla niitä, joita ei voisi tuntea. Mikä olisikaan hienompaa kun käydä seinäntakana kylässä ilman suurempaa lähtemisen vaivaa. Miksi naapuruus ei voisi olla leppoisaa arkipäivän elämisen jakamista. No, eihän se näin ihan aina mene. Elämäntilanteet eivät saata olla kohdattavissa juuri lähinaapurin kanssa. Tai elämä on muuten täynnänsä kontakteja, niin naapurit voi ”unohtaa”.

Itsestäni tuntuu turvalliselta, kun naapurit kysyvät ”missäs sitä on oltu kun ei oo näkynnä”. Vaikka toisinaan se myös ärsyttää. Joskus laiskuutta ulkoilemisesta tai reissun päällä olemista. Erittäin positiivista kanssakäymistä molempiin suuntiin. Vanhuksille uuden, kasvavan sukupolven ihastelua ja itselle juttuseuraa. Emmehän siis unohda naapureita. Sokeria ja kananmunia saa meidän talossa edelleen käydä lainaamassa.

Eilen vietiin, vähän ajoissa tietysti, muutamalle naapurille pussillinen joulumieltä pikkutontun avustuksella😊

–

Pienimuotoinen irtiotto arjesta. Ilman lapsia liikenteessä. Laatuseuraa.

Naislauman voimin reissulle. Perjantaina sain kyydin askeleen verran lähemmäs satamaa, Vantaalle. Ensimmäinen yö yksin, ilman lapsia 10 kuukauteen. Nukuin, siis en, juuri lainkaan. Oli kuuma, kuului ääniä ja paljon muuta häiritsevää, muka. Tätä ehdin jännittää suunnilleen pari kuukautta. Lähteminen oli helpompaa kun tuli aika lähteä. Tuntui hyvältä ottaa pienin laukku mitä löytyy, mahdollisimman kevyenä.

Lauantaina aamutuimaan suuntasimme satamaan. Pää pyöri itsellä vähintään yhtä paljon kuin olisi lapsilla pyörinyt. Ihmisiä tuntui olevan ihan liikaa jokapuolella. Useammin siis voisi olla liikenteessä kotiseinien ulkopuolella. Laivalla odotti syötävän hyvä aamupalabuffet. Mikä ihanampaa kuin istua valmiille, kaikessa rauhassa, tietäen ettei keskeytyksiä tule. Ja, tietäen että saa ensimmäiseksi ja viimeiseksi ottaa itselleen syötävää. Joutuisaan pöydän ääressä kului meren ylitys.

Yhteistuumin veimme laukut painamasta hotellille ja suuntasimme kaupungille. Äitillä ei ollut listalla lapsille mitään, vain itselle. Itsekästä, sanoisinko,pöh😊 sitä mitä tarvitsin, löysin.

Illalla ajoissa nukkumaan, kaikki hyöty unien suhteen irti. Hotellin pehmeä sänky ja raskas peitto antoivat parempaa unta. Yksi yö yhdellä herätyksellä, tai siis heräämisellä. Elimistön rauhoittumistila jossain tulevaisuudessa. Toisen kerran pääsin istahtamaan valmiille. Nam ja nautiskelua.

Mussukalle ja iskälle tuliaiset matkaan ja kotia kohti. Reissun parasta antia taas, huomata oman kodin ihanuus palatessa.
– Piipero

Minä odotan jo sitä. Tiedättehän, joulua nimittäin. Marraskuu on päässyt puoliväliin ja ensimmäiset erät laatikoita odottaa pakastettuna. Siis lanttu -ja porkkanalaatikot. Varmuudeksi vain, sillä tähän armaani ihanaan tapaansa sanoisi ”ai, pahvilaatikot” tai muuta yhtä nokkelaa.

Rakastan tätä tunnelmointia ja haluan aloittaa sen ajoissa. Mielestäni joululaulujen kuuntelemisen voi aloittaa syyskuun loppupuolella, tai viimeistään lokakuun puolivälissä. Tätähän ei tietenkään kaikki ymmärrä, mutta itse siitä tykkään. En kuitenkaan tunnusta olevani jouluhysterikko, vaan päinvastoin. Nykyään nautin rauhasta ja seesteisyydestä. Ensimmäistä kertaa sain nuo laatikotkin itse tehtyä. Meillä Mussukka on pitänyt osaltaan huolen tunnelmoinnista. Vähän kun syksyä alkoi olla ilmassa hän pyysi, äiti leivotaan pipareita. Ja muistuttaa myös kynttilöistä, jos äiti ei ole ehtinyt ja muistanut laittaa palamaan. Nehän kuuluvat laittaa palamaan heti herättyä, yksi aamun ensimmäisiä rutiineja.

Tänä vuonna on pohdinnassa vietetäänkö joulua omassa kodissa. Oman kodin rauha, tuttuus ja säännöt toisivat paljon mukavuutta. Säännöllinen unirytmi lapsilla ja näinollen oma rauha iltaisin. Käpertymistä peiton alle joulusuklaata syömään ja kirjaa lukemaan. Kuulostaa ehkä jopa liian täydelliseltä.

Toiseksi, tänä vuonna ajateltiin myös rikkoa rajoja. Aiomme lähestyä, näin kerrostalossa asuvinakin, muutamia naapureita joulutervehdyksellä. Pikkuinen joulutonttu saa hyvän syyn piipahtaa yläkerran ”mummolla ja papalla” kylässä. Hyvää mieltä kaikille, paljon itselleni.

Kynttilät ja joulukoristeet alkavat vähitellen  vallata kotimme. Ainoa harmi on kodin pienuus. Yhdet jouluvalot tuovat riittävästi valoa ja tunnelmaa.  Kaupat olisivat niin pullollaan esim mitä ihanampia paperitähtiä. Mutta hyvähän on säästää tulevillekkin jouluille kaunista.

Jo nyt toivottelen piparintuoksuisia päiviä kaikille

– Piipero