Sanotaan ettei sitä ymmärrä, ennenkuin sen jossain määrin menettää, nimittäin terveyden lahjaa. Mistäpä sitä mitään ymmärtääkään täysin jos ei ole jotain kokenut.

Parhaillaan jyllää tautien aika. Nuhaa, kuumetta, yskää, räkää. . Yhtä sun toista oiretta. Meillä ollaan noilta onneksi, pieniä yksittäisiä nuhahetkiä luluunottamatra, aika hyvin tänä talvena vältytty. Ja hyvin olen onnellinen ja kiitollinen siitä. Riittävän tahmaista elämä osaa välillä olla ilman ylimääräisiä mausteita. Näistä siis selvittiin mutta sitten jysähti. Niinkin hauskasti totesin että ensimmäinen kokemukseni tällä saralla. Ruksi äitiyden cv:n sillä muuhun sitä ehkä ei tarvitse lisätä. Ystävämme mahatauti. Ennen kokematon vieras lapsukaisilla. Onhan siinä äitinsä ollut ihmettelemistä ja uusia konsteja kokeiltavana. Vaikka konsteja on tiedossa mutta oma epävarmuus lapsen olotilan suhteen. Raastavaa.

Parisen viikkoa vierasta ollaan kestitty. Tuntuu viihtyvän. Toinen potilas menossa ja toivottavasti loppuu siihen. Oma voimattomuus ja lähes halu sairastaa lapsen puolesta, kun näkee että toisella huono ja vaikea olo. Vaikka varmasti tätäkin episodia muistellaan myöhemmin. Meinaan kun yksi vuotiaalta tarvittiin pissinäyte. Ei ollutkaan ihan yksoikonen näytteenottohetki, todellisuudessa näytteenottoyrityspäivät. Monen monituista puhelua neuvonta numeroon, siis hävettävän monta, on tullut soitettua. Omaa mielenrauhaa saanut niillä hetkellisesti kasattua.

Parin lähes valvotun yön jäljiltä päässä jyskyttää univaje. Lyhyeksihän nämä sairauspäivät kuitenkin jää verrattuna siihen, jos sairastaisi jotain ”pysyvää” sairautta. Helppo, tai ainakin melko helppo, on asennoitua kun tietää että parissa viikossa yleensä homma paketissa, vaikka eihän elämän yllätyksistä koskaan tiedä. Kyllä taas kiitollisuudella muistaa näiden päivien jälkeen terveyttä.

Kenties huomenna on jo terveempi päivä.

–Piipero

Kuka minä olen. Siinäpä hyvä kysymys. Joskus eikä edes kovin usein tunnu siltä, että tuntisi itseään. Monissa käänteissä ihmettelee, kuka tämä nainen on.

Fyysisesti minäni alkaa muistuttaa itseään. Tai lähes. Mitä muuten sen edes pitäisi muistuttaa. Sitä parin vuoden takaista peilikuvaako ennen raskautta. Mielellään kyllä. Elämän realiteetit vaan tuovat muutoksia ulkonäköön, oli ”syy” sitten mikä tahansa. Koitappa siinä pysyä perässä, ei millään ehdi. Pehmeyttä ja housun täytettä on eri kohdassa kuin ennen. Paita kiristää ja roikkuu erikohdasta kuin ennen. Eli siis mikä onkaan parempi syy päästä ostamaan uusia vaatteita. Vastikään kuulin radiosta tutkimuksen, jonka mukaan 4/5 suomalaisesta haluaisi laihduttaa tai jotenkin niin. Myönnettävä on että kuulun, ikäväkyllä, enemmistöön. Vaikka nykyään onneksi ymmärretään, että on muutakin kuin mitä vaaka näyttää. Onnekseni voin kuitenkin todeta lasten tuovan mukanaan lempeyttä ja armollisuutta. Pääasiana nyt on jaksaa peuhata lumileikeissä ja työntää rattaita sohjossa.

Kuka olikaan henkinen minäni. Öö. Kuka, ken kumpainenkin. Lempeän hillitty äitihahmo. Joku räiskyvä persoonallisuus, ehkä. Se on kyllä säilynyt. Räiskyvyyttä vaan mittaan nykyään lyhytpinnaisuudella. Lapsen tasolle vajoava aikuinen ja äiti-ihminen. Henkinen kasvuhan on pysähtynyt silloin, kun täysi-ikäisyys tuli täyteen ja ajokortti taskuun. Aikuisimmillaan olen ollut rippikoulukesänä. Ja näin olen kuullut monen muunkin toteavan. Nyt henkistä ja psyykkistä minäni tutkiskelen mielenkiinnolla. Välillä ilahtuu ja välillä pettyy. Joissakin kohtaa tajuaa toistavansa tyhmiä virheitä. Onneksi voi aina alottaa alusta ja yrittää parantaa. Keskustelutaidoissa voin onnekseni huomata kehittyneeni.

Toisen lapsen jälkeen itsensä uudestaan tuntemaan oppiminen on joltain osin ollut helpompaa. Kaikki hormoonimyllerryksen mukanaan tuomat muutokset eivät ole olleet niin uusia. Tästä ajastahan on voinut jopa nauttia ja on osannut nauraa😊

–Piipero