Mussukka ja Tinttis. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Elämänilo ja ihmettely, täyttyneitä kliseitä. Kasvua, itkua ja niin paljon naurua.

Paljon ne ovat kasvaneet, pienemmänkin vauva -aika on kohta muisto vain. Ja eniten kasvattaneet äitiä, vain huomaamaan oman pienuutensa. Jatkuvasti saa muistuttaa itseään elämään nyt. Ja silti liian usein valitsee tiskit kuin legoilla rakentamisen. Opettaneet kohtaamaan ylitse vyöryvän tunteiden kirjon.

Viimeaikoina monta kertaa olen löytänyt itseni miettimässä kotiäitiyttä. Neljän vuotta aikalailla napsahti juuri täyteen. Välillä niin pitkiä päiviä ja tuhautuneisuutta. Mutta. Entä jos ei saadakaan enempää mussukoita ja tinttiksiä. Mitä jos en enää saakaan kokea arvokkaita arjen tohinoita lasten kanssa. Yhteiskunnan paine tai vastaava mikä itsestä sellaiselta tuntuu, kun ”on vaan kotona” lasten kanssa. Ihana mieheni on aina tukena ja kerran taas totesikin, että jonkun lapset täytyy hoitaa, niin eikö äiti ole paras vaihtoehto. Meillä tällä hetkellä niin.

On paljosta kiitollinen olo. Siitä että juuri nämä ihanat on meidän lapsia. Ei kukaan toinen lapsi enää saa aikaan niin ihastuneita katseita kuin omat. Omilla silmillä roikkuu paljon ne vaaleanpunaiset lasit. Ei voi rintaansa röyhistellä siinä kohtaa kun saa kuulla kehuja omista lapsista. Ei ole omaa ansiota se. Lahjaksi ja lainaksi saatu. Lämmöllä kuunnella ja yhtyä puheeseen, niinmpä. Vaikka poikkeuksetta ainaki mielessään, liian usein ääneenkin, tulee sanottua että toistahan se on kotona. Eihän sitä itsekkään halua huonoimmillaan olla lomalla tai kyläreissulla, niin miksi lapset.

Elämä on arkisen täyteistä lapsiperheessä. Lasten ilon huomaaminen ”tavallisista” asioista vaatii taitoa. Aku ankkojen pariin palaamista ja lumileikkien riemua. Monesti unohtaa tekevänsä tärkeitä asioita tekemättä yhtään mitään. Itse ei muista että tärkeimpiä äidin tehtäviä ovat nyt ruoka, syli ja lepo. Muuta ei tarvitse.

Nuo pienet palleroiset. Rakkauspakkauset. Eihän niistä sanat riitä kertomaan.

–Piipero Lue loppuun →