Yhtäkkiä alkoi uusi arki. Maanantaina tuli puhelu ja keskiviikkona univormu niskaan. Tästä puhelusta on kylläkin kulunut yli kuukausi.

Elämä osaa yllättää ja minä itsekkin. Juuri olin tehnyt sisäisen sopimuksen itseni kanssa. Annan pienemmän vielä kasvaa. Nautin kotiäitiydestä. Olen läsnä lasten elämässä. Ja seuraavassa hetkessä innosta puhkuen lähdössä töihin. Ei tuntunutkaan kotiäitiys niin makoisalta ja nautittavalta, niin tylsältä ja pitkäveteiseltä puurtamiselta. Tuntuipa hyvältä ajatukselta päästä hetkeksi mukaan aikuisten maailmaan. Kehittämään ja ylläpitämään omaa ammattitaitoa.

Seuraavassa hetkessä syyllisyys ja huoli, että onko tämä sittenkään oikein. Kuuluisiko äidin olla kotona lasten luona. Samalla olin iloinen isälle avautuvasta mahdollisuudesta lastemme kanssa. Voivat rakentaa suhdettaan rauhassa ilman äidin puuttumista joka asiaan. Tämä onkin ollut ihanaa huomata, sillä Tinttis kiipeää ja vaatii yhtäkkiä isältä eritavalla huomiota. Pieni pistos itsellä ja hämmennys että mihin tässä minua tarvitaankaan.

Uusi arki tarkoittaa luonnollisesti myös päiväkotiin siirtymistä, kääk!

Nyt arki vie kaiken ajan tehokkaasti, mutta paljolti mukavasti positiivisella vireellä.

–Piipero