Kuka minä olen. Siinäpä hyvä kysymys. Joskus eikä edes kovin usein tunnu siltä, että tuntisi itseään. Monissa käänteissä ihmettelee, kuka tämä nainen on.

Fyysisesti minäni alkaa muistuttaa itseään. Tai lähes. Mitä muuten sen edes pitäisi muistuttaa. Sitä parin vuoden takaista peilikuvaako ennen raskautta. Mielellään kyllä. Elämän realiteetit vaan tuovat muutoksia ulkonäköön, oli ”syy” sitten mikä tahansa. Koitappa siinä pysyä perässä, ei millään ehdi. Pehmeyttä ja housun täytettä on eri kohdassa kuin ennen. Paita kiristää ja roikkuu erikohdasta kuin ennen. Eli siis mikä onkaan parempi syy päästä ostamaan uusia vaatteita. Vastikään kuulin radiosta tutkimuksen, jonka mukaan 4/5 suomalaisesta haluaisi laihduttaa tai jotenkin niin. Myönnettävä on että kuulun, ikäväkyllä, enemmistöön. Vaikka nykyään onneksi ymmärretään, että on muutakin kuin mitä vaaka näyttää. Onnekseni voin kuitenkin todeta lasten tuovan mukanaan lempeyttä ja armollisuutta. Pääasiana nyt on jaksaa peuhata lumileikeissä ja työntää rattaita sohjossa.

Kuka olikaan henkinen minäni. Öö. Kuka, ken kumpainenkin. Lempeän hillitty äitihahmo. Joku räiskyvä persoonallisuus, ehkä. Se on kyllä säilynyt. Räiskyvyyttä vaan mittaan nykyään lyhytpinnaisuudella. Lapsen tasolle vajoava aikuinen ja äiti-ihminen. Henkinen kasvuhan on pysähtynyt silloin, kun täysi-ikäisyys tuli täyteen ja ajokortti taskuun. Aikuisimmillaan olen ollut rippikoulukesänä. Ja näin olen kuullut monen muunkin toteavan. Nyt henkistä ja psyykkistä minäni tutkiskelen mielenkiinnolla. Välillä ilahtuu ja välillä pettyy. Joissakin kohtaa tajuaa toistavansa tyhmiä virheitä. Onneksi voi aina alottaa alusta ja yrittää parantaa. Keskustelutaidoissa voin onnekseni huomata kehittyneeni.

Toisen lapsen jälkeen itsensä uudestaan tuntemaan oppiminen on joltain osin ollut helpompaa. Kaikki hormoonimyllerryksen mukanaan tuomat muutokset eivät ole olleet niin uusia. Tästä ajastahan on voinut jopa nauttia ja on osannut nauraa😊

–Piipero