Tuoretta. Luomua. Lähiruokaa. Ja taatusti hyvää.

Maalla asumisen ehdottoman parhaita puolia. Luonto ja sen runsaat antimet on lähellä. Näin talvisaikaan vähemmän, mutta viitseliäisyyttä ja aikaa kun löytyy, niin silloinkin.

Tänään, pitkästäaika, pääsin talviverkoille isän avuksi. Vatsanpohjassa aina pieni jännitys, että kestääköhän jää. Ja kestäähän se, kyllä isä tietää. Viitisentoista senttiä, sain vastaukseksi. Tuura ja reikälapio, en häpeäkseni muista onko sille toista nimeä, sekä naru matkaan ja verkkoja kohti. Lapsuuden kylmät talvet ja järvellä puhaltava viima muistuvat mieleen. Nyt oli lämmintä, paitsi isän sormille jotka tekivät kylmimmän työn. Ensin jäähän reikä, jäähileet pois ja vetonaru kiinnni. Sitten verkon toiseen päähän. Reikä jäähän, jäähileet pois ja sitten se kylmin osuus, verkon vetäminen ylös. Naru laitetaan siksi, ettei verkko karkaa järveen, vaan se saadaan vedettyä takaisin paikalleen. Kalaa tuli oikein mukavasti. Sai meidän mussukkakin iloita ja jännittää aina uudestaan ja uudestaan kalojen tullessa.

Olisi se vaan hienoa, jos olisi mahdollisuus asua itsekin veden äärellä. Ja olisi mahdollista hankkia ruokaa suoraan luonnosta. Kalpenevat norjan lohet näille vonkaleille. Taattua tavaraa. Luonnon kunnioittaminen sopivassa määrin kasvaa aina kun antimia saa kantaakseen. Voita ja suolaa sekä aavistus kermaa, nam!

–Piipero