Naapurit, nuo inhottavat tai mukavat, itsestä riippumattomat, melko usein ja lähes aina.

Itselläni näinä kotiäitivuosina naapurit ovat saaneet uutta merkitystä. Joinakin päivinä naapurin tervehdys voi olla ainoa sosiaalinen kanssakäyminen aikuisen taholta. Kuluneena kesänä, useammin tuli istuttua naapurin mummon kanssa pihapenkillä, kuin lähdettyä oman ikäistensä seuraan. Osittain väsymystä ja osittain tietoisesti. Hienoa on ollut huomata kun oma lapsi nauttii vanhusten seurasta. Ja tykkää niin paljon, että pyytää päästä kylään.

Miksi heidän pitäisi olla niitä, joita ei voisi tuntea. Mikä olisikaan hienompaa kun käydä seinäntakana kylässä ilman suurempaa lähtemisen vaivaa. Miksi naapuruus ei voisi olla leppoisaa arkipäivän elämisen jakamista. No, eihän se näin ihan aina mene. Elämäntilanteet eivät saata olla kohdattavissa juuri lähinaapurin kanssa. Tai elämä on muuten täynnänsä kontakteja, niin naapurit voi ”unohtaa”.

Itsestäni tuntuu turvalliselta, kun naapurit kysyvät ”missäs sitä on oltu kun ei oo näkynnä”. Vaikka toisinaan se myös ärsyttää. Joskus laiskuutta ulkoilemisesta tai reissun päällä olemista. Erittäin positiivista kanssakäymistä molempiin suuntiin. Vanhuksille uuden, kasvavan sukupolven ihastelua ja itselle juttuseuraa. Emmehän siis unohda naapureita. Sokeria ja kananmunia saa meidän talossa edelleen käydä lainaamassa.

Eilen vietiin, vähän ajoissa tietysti, muutamalle naapurille pussillinen joulumieltä pikkutontun avustuksella😊

–